Weturi

Piano Forest

Madhouse koettaa, tällä kertaa kompastuu.

Sääli. Madhouse taitaa elokuvat, mutta tämä uutuus ei lähtenyt kuitenkaan mestariteoslinjalle. Jäätiin kivaan sunnuntain teekupposkastiin, eli ei tule tältä leffalta odottaa mieleenpainuvia hahmosuorituksia tai henkeäsalpaavaa juonenkäänteilyä. Piano no Mori on yksinkertainen elokuva siitä, kuinka ihminen voi parhaimmillaan nousta pinnalle liian nopeasti, ja näin olettaa, että pystyy lajissaan kaikki voittamaan.

Shu Amamiya toiveikkaana siirtyy Moriwakin kouluun. Vähän yli-innokkaana hän saakin huonon vastaanoton ja joutuu siksi kiusatuksi. Pianomestari kun on, niin rytäkässä hänet haastetaankin sitten soittamaan lähellä sijaitsevan metsän hyvin salaperäistä pianoa. Pianolle hänet saattaa innokkuudessa vähintään (kyllä enemmänkin) Shu’n tasoa oleva Kai Ichinose, joka vaikuttaisi samalla olevan ainoa henkilö, joka saa tästä rikkinäisestä pianosta ääntä.

En ole varma, mutta nyt alkuun voi ehkä tulla mieleen, että tässä pätkässä mahdollisesti soitetaan pianoa. Tuo osottautuu faktaksi, tässä soitetaan ja osoitetaan sitä kohden jopa hieman ärsyttävää guruutta. Esimerkiksi tässä herkutellaan sellasilla nimikkeillä kuten Mozart ja Beethoven (ja jopa lukuisilla muillakin nevöhöödeillä, joiden tunnetuimmat sävellykset olet ehkä kuullut jonkun aamiaismuron mainoksessa), joita jokainen ei välttämättä tahdo tietää virkistävin muistoin. Leffan voi tiivistää, poika soittaa pianoa. Muutkin soittavat pianoa. Piano on rikki.

Kiva tarina, kivat hahmot, kiva animaatio. Siinä se, ei mitään erityisen järisyttävää tai ennenkuulumatonta juonenkuvioilua mitä ei itse olisi ikinä itse osannut ajatellakkaan. Ehkä pianon soitosta ei sellaista sakkaan. Ehkä se oli tarkoitettukkin näin, mutta ei sillä irtoa viittä tähteä. Äänipuolella taas itse pianoa pimputtamaan on laitettu joku ‘maailmankuulu’ pianonörtti, josta ihan vakavasti kukaan ei ole kuullut. Hyvin hän vetää ei siinä kai mitään. Kun taas meidän ääninäyttelystä vastaa useiden muidenkin anime-elokuvien tapaan vähän tuntemattomampaa kastia, mistä tietenkin lisäpisteet. He vetivät roolit siedettävän hyvin, enkä näe siis erityistä parannettavaa siellä suunnassa. He tekivät sen, mihin.. kaikki muutkin pystyvät. Lohduttavaa eikö.

Tähän mennessä olen puhunut elokuvasta pääosin vain sen negatiivisistä puolista. Filmi ei ole vahva, muttei se ole heikkokaan. Vaikka hahmot voivat vaikuttaa ärsyttäviltä tai geneerisiltä, niihin on silti osattu asettaa selkeitä päämääriä, jota ne sitten seuraavat rehellisesti ja toimivasti. Pianomusiikki, joka taitaa taipua genressä klassiseen, on todella mukavaa vaihtelua niin animemaailmassakin, kuin yleisesti omalle korvallekkin. Loppu on juustoinen, mutta vaikka sitä osasi odottaa se on juuri niinkuin pitää. Mutta pääpiirteittäin elokuvalle on onnistuttu antamaan rento ja silti energinen fiilis, joka osaa välillä sykähdyttää kaiken sen pianon rämppäämisen lomassa.

Mutta ei tämä onnistu, ellen vie tuota edellistä kappaletta alas: Jollen tehnyt vielä itseäni liian selväksi, sanon sen vielä: Tavallisen juustoinen elokuva pianon soitosta. Tuo “musiikki”-theme tuolla voi tuntua siltä tarvittavalta mausteelta mitä draama mielestäsi voisi kaivatakkin, ehkä. Kokeile itse. Oikeasti se on vain sama sisältö, eri kääre.

Genre: Draama, musiikki, koulu, seinen
Jos pidit: Haibane Renmei, Toki wo Kakeru Shoujo, Kamichu!

Viiden jakson verikekkerit ilman sen suurempaa.

Surkeimman studion tittelin ansainneen Gonzo’n yksi ainoista hyvistä yrityksistä tuottaa jotain kivaa katsottavaa (FMP on se toinen). Afro Samurai vedetään oksettavan tyylikkäästi överiksi, jota pönkittää ääninäyttelytyötäkin taitava ja helvetin kova jätkä Sam Jackson. Noh, miljoonan dollarin episodibudjetilla edes paskin studio ei voi kusta.

Vaikka juoni on ihan oikeasti sellainen mitätön pikkuasia siellä pakollisena elementtinä taustalla, se yksinkertaisessa mallissaan alkaa, kun nuori Afro (se on siis pojun nimi) pääsee kokemaan miltä näyttää isäpapan naama ja ruumis kaukana toisistaan Justice-nimisen pahiksen toimesta. Poju vannoo kostoa ja aloittaa harjoittelemaan miekan käyttöä. Treenaaminen on hyvin kovaa ja veristä, eikä Afro anna itsensä itkeä tai osoittaa tunteitaan. Kivisen taipaleen varteen on mujautettu ties minkälaista laimeaa kakkapäätä kohti sitä vikaa pääkkää höhöhö.

Valmistaudu.. vuosisadan.. Turpakäräjiin! Saatanallista mättöä ja Afro Samurai ei anna armoa. Ei edes naisväelle, kun tilanne vaatii paineiden päästöä. Älä herrantähden katso tätä, että voisit nauttia aatelistomallisesta paskanjauhannasta tyyliin Marimite, nyt mennään kiitos tästä aivan toisessa kelkassa, jossa ei hihitellä ja turhia epäröidä.. Afro saattaa ajatella, “hmm vois tappaa” ja kaikki oli kuolleita, hän oli jo tappanut kaikki, siis joka- vitun -ikisen ja huikkasi kitaansa jopa vähän limonaadiakin. Loistava valinta ottaa Samuel L. Jackson vetämään molempien Ninja Ninjan sekä itse Afro Samurain roolit. Tämä jäbä vetää roolit sellaisella asenteella, että muut dubbaustyöhön osallistuneet voivat lutkuttaa vaikka perseenreikiään.

Tuli tästä animesta jotenkin Devil May Cry mieleen, juonetonta mättöä, jota todellakin kärsii katsoa. Molemmissa on todella asiallinen hahmojohto ja yleinen ote animeissa erittäin tyylikäs. Taas tilaisuus saada hermolomaa todellisuudesta, Afro Samurain tapauksessa pariksi tunniksi. Aivot narikkaan, tuskin tarvitsee edes sanoa.

SHUT UP!

Genre: Toiminta (siinä se, ei muita genrejä mussukat)
Jos pidit: Devil May Cry, Jin-Roh: The Wolf Brigade, Bleach

Blogaamisen kohteena on se numero ichi, joten yritetään vähän paremmin, kuitenkin - pidemmin kuin koskaan.

The Melancholy of Haruhi Suzumiya, toinen animeni, jota vapaaehtoisesti ja täysin omasta halustani lähdin katsomaan. Tuo animehistoriani käännekohta, joka oli minulle se bensiini hiillokseen (pelkkä metafora, fyysisesti hiillos olisi varmaan sammunut, riippuen toki). Niille, jotka eivät vielä ole historiiikkiäni lukenut, pikaisesti ilmoitan katsoneeni Haruhin ensimmäisen kerran tosiaan 2007 syksynä. Hyvin paljon animeja ja tapahtumia kerkesi mahtumaan tälle ajalle, jolloin katsoin sitten täydellisyyteni uudelleen. Haruhi on kaikista vahvin standardini animelle, tämä on se mihin muut yrittää with despair. Se oli hyvä, vielä parempi ja paras - muistoni eivät pettäneet, Haruhi iski jälleen ja kovemmin.

Suzumiya Haruhi no Yuuutsu on loppujenlopuksi juoneton hengailuhömppä höystettynä lähes jokaisella genrellä täydellisesti. Kyoto Animationin paras anime kuvaa Haruhi Suzumiyan elämää High Schoolissa Kyonin näkökulmasta.

Kyon on tavallinen koulun oppilas, joka on hahmona niin onnistunut, että siitä on animen jälkeen tehty lukuisia kopioita. Eräänä päivänä hän päättää yrittää tutustua Haruhi Suzumiyaan, luokkalaiseen outoon tyttöön, joka on kiinnostunut vain kaikesta epätodellisesta (aikamatkustajat, alienit). Juuri kun Kyon oli luovuttanut oman kiinnostuksensa kyseisiin fantasioihin, hän oli taas keskellä niitä kiitos Haruhin. Hassujen tapahtumien jälkeen Haruhi sitten perustaakin oman klubin, johon muutamia uusia jäseniä törkeästi raahataan, Kyonin ollen yksi näistä. Anime pyörii lähinnä tässä klubissa, mitä kaikkea hauskaa ja jännää siellä (ja muualla) sitten tapahtuu mielenkiintosten jäsenien toimesta.

Mitä enemmän muistelen tätä animea, sitä paremmaksi se vain tulee, minkä ei pitäisi kaiken loogisuuden mukaan olla edes mahdollista. Se vain on niin viimeisen päälle hiottu timantti. Ensinnäkin hahmot on jokainen niin täydellisen onnistuneita, että juonen puuttuminen ei vaivaa todellakaan yhtään (tykkään muutenkin slice-of-life, joten). Haruhi Suzumiya on toimintapilleri, jota tasapainottamaan on laitettu hahmoja kaksin, ellei kolminkappalein. Mikuru Asahina, hiljainen fanservice-tyttö. Yuki Nagato, joka on Rei_Ayanami_v2 eli hyssykkää tämäkin. Itsuki Koizumi, hiljaisempi ja aina hymyilevä poju Kyonin kaveriksi klubille. Haruhin toiminnasta Kyon antaa jatkuvasti rationaalisia ja usein tylymmin taivuteltuja kommentteja, mikä osaa aina keventää fiilistä. Kyon on vain niin äijä.

Anime on hyvin helppo katsoa maratonissa, koska jaksot menee todella nopeasti, joka taas johtuu viihtymisestä. Läppä on erilaista, purevaa ja joskus jopa niin järjettömän fiksua, että voi kyseenalaistaa tekijöiden olevan japanilaisia. No ovat ainakin joitakin yli-ihmisiä. Haruhi taitaa rehellisesti olla ainut anime, joka on saanut minut nauramaan ääneen ja hihittelemään seuraavat 10 minuuttia. Muut pystyvät parhaimmillaan tuhahdukseen tai typerän näköiseen virneeseen.

Keksin vain yhden huonon puolen, joka on samalla yksi voimakkuuksista, sen neljäntoista jakson järjestys on vandalisoitu. Tämä tarkoittaa sitä, että se tuli japanilaisissa kodeissa ei-kronologisessa järjestyksessä, täysin tahalleen tietty. Eiku oikeesti. Tuo aiheuttaa efektin, että anime on hieman epätasapainoinen, ehkä jopa lievästi sekava. Tuleehan nimittäin viralliset kauden avaus- ja päätösjaksot keskellä sitä oikeaa järjestystä, jotka on vielä tehty ihan kunnolla, että se todella näyttää ekalta ja vikalta jaksolta. Voi tuntua häiritsevältä, eritoten päätös, kun tekisi mieli itkeä vaikka muutama episodi vasta nähtynä. Reiluna ihmisenä jaan kanssanne valmiin listauksen kronologisesta järjestyksestä:
2, 3, 5, 10, 13, 14, 4, 7, 6, 8, 1, 12, 11, 9
Tuo nimittäin on järkyttävän vaikea koota esimerkiksi Wikipediasta. Jos nyt niitä rupesi pelottamaan, ketkä eivät animea ole nähnyt ja uskovat, että koitan terrorisoida heidän nautintonsa, vakuutan, että noin siitä irtoaa kaikki. Se on listattuna Wikipediassa, joka ei tietenkään ikinä valehtele, ja minä itse olen sen tuossa järjestyksessa tuplasti katsonut - parhaaksi valittu juuri tuossa nimenomaisessa järjestyksessä.

Haruhi pitää vahvasti otteessaan, ja lopulta osoittaa täydellisempääkin täydellisemmästä täydellisyydestä täydellisesti täydellisyyden täydelliset piirteet (jei osaan taivuttaa). Se yrittää, se kokee, se onnistuu - timanttista. Animen katsomisessa suoriltaan menee reilu viitisen tuntia, joten maraton on korkeasti suositeltavaa. Näin saat parhaan käsityksen konseptista, ja muutenkin noin siitä saa revittyä ihan kaikki irti.

Jos et ole vielä nähnyt Haruhin melankoliaa, voit huoletta valmistautua kokemaan miltä se paras anime tuntuu (siis mikäli tykkäät hömpästä erilaisin elementein). Erilaisilla elementeillä meinaan muunmuassa (siis todellakin muun) science fictionia ja raapaisu myös psykologisuuttakin, muttei niin paljon tai siinä suhteessa, että puhuttaisiin Higurashi-faneille suunnatusta sairaudesta. Animen nähtyään animen nimen kohdalle voi vaihtaa oman nimensä, tämä aiheuttaa eritoten faneille hyvin tuskaista melankoliaa, kun se on koettu. KyoAni nimittäin släkkää, eli toisesta kaudesta ei ole melkein toivoakaan. Se on kyllä julkaistu, mutta minkäs teet kun Clannadia pukkaa, vai pukkaako sitäkään. ^^

Genre: Komedia, draama, sci-fi, koulu, seinen
Jos pidit: Genshiken, Kanon 2006, Ouran Host Club, Lucky Star

Haruhiismi

Mai waifu.

Vaikea uskoa vieläkään, että saivat tehtyä niin monta jaksoa ilman juonta mielenkiintoiseksi ja seuraamisen arvoiseksi. Hyvä ääninäyttely, hahmot ja purevat jutut. Lucky Star tyylisesti tämä on suunnattu otakuille, jotka ovat nähneet aivan liikaa animea. Parodiaa on melkein ihan liikaa, karkeasti lähes jokaisen lauseen viitoittaen johonkin toiseen sarjaan. Tuokin oli anteeksiannettavaa, koska animessa oli pirun loistava kertoja (kuten Kaiji’ssa) ja neljättä seinää rikottiin aivan ihanalla tavalla.

Hayate Ayasaki on 16-vuotias poika, joka on jo pienestä pitäen elättänyt itsekkäät vanhempansa. Yhtenä päivänä hänen pomonsa sitten saa selville Hayaten alaikäisyyden ja totuus aiheuttaa sitämyötä hänelle potkut. Koska Hayate on korviaan myöten veloissa ja uusi työpaikka olisi todella tarpeen, hän päättää lähteä etsimään töitä. Ulkona sattumalta Hayate silminnäkee nuoren tytön kidnappauksen ja tajuaa käyttää tilanteen hyödykseen. Hayate pelastaa tytön ja pyytää tältä apua töiden etsimisessä. Työpaikka oli lähempänä kuin Hayate osasi kuvitella, nimittäin hän saa työkseen toimia tämän tytön hovimiehenä, joka auttaisi sekä talouden ylläpidossa ja että ennenkaikkea henkivartioinnissa. Onnistuuko Hayate tehtävässään suojella?

On pidettävä luonnollisena murheena sitä, että kun jaksoja on paljon anime ei ole jatkuvasti saatanan hauska. Silti vaikka tämä on yli tuplasti pidempi anime kuin Lucky Star, tykkäsin tästä enemmän. Onhan se tuskaa myöntää suosikkistudion animen olevan heikompi, mutta se olisi turhaa sokeutta olla myöntämättä. Hahmot oli Hayate the Combat Butler’ssa runsaasti paremmat ja läppä keskimäärin purevampaa.

Katso tämä anime vasta, kun oikeesti olet varautunut siihen, katsottuna löytyy kaikki perinteisimmät animet (kuten juuri aikasemman blogauksen anime) sekä erittäin hyvä määrä uusia sarjoja (2005->). Myös yleistieto ja kiinnostus otakukulttuurista on hyvä ottaa matkalle mukaan, mutta nehän taitaa jo löytyä, kun kerran täälläkin olet. ^^

Genre: Parodia, komedia, romanssi
Jos pidit: Lucky Star, Genshiken, Ouran Host Club, Sayonara Zetsubou Sensei